If tomorrow comes I'll lose my mind

 

... minä taas ; v ;

Anteeksi kamalasti tämä postaustahti, olen nyt vain erityisen inspiroitunut ^^

Ja apua, mitä, teitä on jo 181? Kiitoksia ihan älyttömästi kaikille ihanille lukijoilleni, teitähän on jo niin paljon! Ja erityiskiitos kaikille niille, jotka jaksavat kommentoida postauksiini ja piristää päivääni! nwn Ilman teitä en jaksaisi pitää tätä blogia, kiitos. ♥

 

Hhmm, tällä kertaa jatketaan taas tarinan parissa. Kyseessä on hiukan erilainen tarina kuin yleensä, koska kuvia on hieman vähemmän, ja tekstiä enemmän. Päätin toteuttaa tämän tällä kertaa näin, sillä kirjoittaminen on tärkein harrastukseni, ja tämä osa tuntui huomattavasti selkeämmältä kirjoitettuna kuin normaalilla tavalla tehtynä. Vaihtelu virkistää, eikös vain? ^^

Saatan hyödyntää tätä tekniikkaa vielä jatkossakin, koska tykkään tästä henkilökohtaisesti paljon enemmän. (Tosin vain silloin, kun jaksan perehtyä kirjoittamiseen kunnolla... :'D) Kirjoittamisesta muuten sen verran vielä, että saatan mahdollisesti jossain kohtaa alkaa jakamaan tarinoitani täällä. Houkutus olisi suuri, mutta valitettavasti pelko vähintään yhtä suuri... Saa nähdä miten käy, ehkäpä vielä rohkaistun!

 

 picfic; Juoksemaan väsynyt

 

 

Keskellä ei mitään, paikassa, jossa kukaan ei olettaisi kenenkään asuvan, istuu tyttö. Hänen kirkkaansinisten, ennen niin iloisten silmiensä katse ei ole keskittynyt mihinkään. Se kohdistuu jonnekin, jonne kukaan tässä maailmassa asuva ei kykene näkemään. Hänen olemuksestaan kuvastuu suuri kaipaus. On selvää, että tämä tyttö on joskus ollut iloinen, sen näkee hänen hymyilemiseen väsyneistä kasvoistaan, joille jokaisen hymyn jättämät hymykuopat ovat piirtyneet.

 

Nyt hän on kuitenkin aivan liian väsynyt hymyilemään tai edes esittämään pirteää. Vielä muutama vuosi sitten hän yritti kaikkensa edes pitääkseen yllä iloisen tytön maskiaan, mutta nyt hän on jo luovuttanut. Ei ole enää mitään syytä edes yrittää.



 

Takaa kuuluu askelia. Pienet jalat astelevat kevyesti kivetystä pitkin tytön luokse. Jalkojen omistaja on pienikokoinen, kalpea tyttö, jonka kylmänpunaiset silmät eivät ole koskaan tuikkineet onnellisena. ”Edelaine, sinä olet ollut kovin hiljainen lähiakoina”, punasilmäinen tyttö sanoo äänellä, joka viiltää ilmaa kuin ohutta paperia. Ääni voisi olla kaunis, jos siitä ei puuttuisi kaikki tunteet. ”Painaako jokin mieltäsi?” tyttö jatkaa, vaikkei häntä oikeasti kiinnosta lainkaan, vaikka hänen seuralaisensa murehtisikin jotakin. Hän kysyy ainoastaan siksi, että on nähnyt muidenkin ihmisten tekevän niin, ja olettaa sen kuuluvan normaaleihin tapoihin.



 

”Eipä erityisemmin”, Edelaineksi kutsuttu tyttö vastaa ilottomalla äänensävyllä, ”olen vain pohtinut siskoani lähiaikoina.” Sitten hän pitää pienen tauon, hymyilee surumielisesti ja jatkaa: ”Lisäksi olen miettinyt seitsemän vuoden takaisia tapahtumia. Roxette, uskotko, että tein oikean valinnan? Uskotko, että Avalonilla on nyt kaikki hyvin?” Hänen siniset silmänsä kimaltavat, ne suorastaan rukoilevat Roxettea vastaamaan. Vaikka Edelaine onkin luovuttanut jo ajat sitten, katse hänen silmissään kertoo, ettei jokainen osa hänestä ole vielä antanut periksi siskon suhteen.

Roxetten katse kiertää ympäristöä, kun hän miettii sopivaa vastausta. Hän ei tietenkään voi myöntää suoraan, että on nähnyt Edelainen rakkaan siskon viimeksi tänä aamuna, mutta koska hän ei osaa valehdella tarpeeksi hyvin, hän tyytyy sanomaan: ”En voi sanoa puolestasi, onko valintasi väärä vai oikea, sillä se ei ole ollut minun valintani. Sen sijaan siskostasi minulla informaatiota, joka saattaisi mahdollisesti kiinnostaa sinua.” Hänen suupielensä kaartuvat ylöspäin, mutta punaiset silmät pysyvät yhä tunteettomina. Vaikka Roxette kuinka yrittäisi ottaa kasvoilleen aidon oloista ilmettä, hänen silmänsä paljastavat aina totuuden.



Kun Edelainen korvat tavoittavat Roxetten sanat, hän säpsähtää. Hän kääntyy yllättynyt ilme kasvoillaan, ja lausuu kysymyksen: ”Mitä? Mitä sinä tiedät Avalonista?” Sitten innostus haihtuu kasvoilta aivan yhtä nopeasti kuin mitä se tulikin, kun Edelaine tajuaa, ettei Roxette tietenkään kerro hänelle mitään. Eihän hän ole tähänkään mennessä kertonut. ”Ei, hetkinen, et sinä kertoisi”, Edelaine tokaisee ja nostaa kätensä sen merkiksi, ettei kaipaa Roxetten sanoja. Hän yrittää käyttäytyä siten, ettei häntä kiinnosta, vaikka asiat ovat päinvastoin. Sellainen käytös aiheuttaa yleensä muissa ihmisissä tarpeen päästä kaikesta huolimatta kertomaan.

Harmi vain, ettei Roxette satu olemaan tavallinen ihminen.

 



”Oikea päätelmä”, Roxette sanoo ja hipaisee vitivalkoiset hiukset silmiltään. ”En tietenkään kerro sinulle mitään, sillä se ei ole yhteiskunnan kannalta hyödyllistä. Siskoosi liittyvistä tiedoista hyödyt ainostaan sinä itse, eikä sinun hyödystäsi ole kenellekään muulle iloa.” Hänen sanansa kuulostavat konemaisilta, ne tulevat ikään kuin automaattisesti. Aivan kuin joku lausuisi ne hänen puolestaan – ja kenties on joskus lausunutkin. Roxette toteaa hyvin useasti, ettei asioista ole hyötyä yhteiskunnan kannalta, eikä lause ole varmastikaan alunperin hänen ajatuksensa. Kenties sen on iskostanut hänen päähänsä joku, jolla saattaa olla tekemistä muidenkin Roxetten ajatusten kanssa.

 



Hetkellinen kimallus Edelainen silmissä on poissa, ja nyt ne tuijottavat taas kaukaisuuteen. ”Niinpä tietysti”, hän kuiskaa, ja nyt äänestä puuttuu vähinkin kiinnostus. ”Osaisin kaikki vastauksesi jo ulkoa, Rory.” Hän painoittaa tarkoituksella viimeistä sanaa kiinnittääkseen Roxetten huomion. Ei ole kovin montaa asiaa, jotka saisivat Roxetten osoittamaan mitään merkkejä siitä, että hänellä olisi minkäänlaisia tunteita. Tämä lempinimi on yksi niistä asioista, ja Edelaine on oppinut tietämään sen seitsemän vuoden yhteiselon ansiosta. Koska Roxette on tunteeton, on helppoa löytää ne muutamat arat kohdat, jotka saavat hänet käyttäytymään eri tavalla kuin yleensä. Edelaine ei ole hyvä manipuloimaan ihmisiä, mutta hän tietää tarkalleen mistä naruista vetää saadakseen tämän ärsyyntymään.



 

”Älä kutsu minua tuolla nimellä!” Roxette sähähtää kuullessaan Edelainen sanat. Hänen pienet, valkoiset kätensä puristuvat nyrkkiin. Koko keho jännittyy ja suorastaan huutaa päästä syöksymään jonkun kimppuun. Hetkessä hänen rauhallinen olemuksensa on tiessään.

”Miksen kutsuisi?” Edelaine kysyy. Hänen äänestään on havaittavissa hieman katkeruutta, mutta sitä Roxette tuskin huomaa. ”Koska et halua muistella menneitä, niinkö? Et, vaikka sinusta on ihan hyväksyttävää kaivella minun menneitäni aina kuin sinua huvittaa, ja muistuttaa minua kaikkein pahimmistakin asioista?” Kipinä palaa takaisin hänen silmiinsä, mutta tällä kertaa erilaisena. Hänen silmänsä leimuavat raivosta, mutta keho pysyy muuten täysin liikkumattomana. Edelaine on aina ollut hyvä piilottamaan vihansa, aivan kuten tälläkin kertaa. Ainoastaan hänen silmänsä ja terävät sanansa kielivät raivostuneisuudesta.



 

”Ja sitäpaitsi Rory on varsin kaunis lempinimi”, Edelaine lisää ja yrittää piilottaa naurahduksensa. Hän ei juuri koskaan ole tahallisesti ilkeä ketään kohtaan, mutta Roxette on loukannut häntä liian monesti. Aluksi hänen sanansa eivät vaikuta Roxetteen millään tavalla, mutta sitten tyttö alkaa täristä. Hänen pieni, hento vartalonsa tärisee hetken holtittomasti, kunnes hän lopulta saa sen pysymään edes jotenkuten paikoillaan. ”Ole hiljaa”, hän kuiskaa, ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen äänestä on tunnistettavissa jokin tunne – suru. ”Edelaine, ole kerrankin hiljaa.” Ja ihme kyllä, Edelaine on hiljaa. Ei ole enää yhtäkään sanaa, jonka hän haluaisi tähän tilanteeseen sanoa. Yksikään sana ei enää auttaisi, eikä ole tarvettakaan auttaa.

 

~~~~~~

Menneisyyteen palaaminen ei edelleenkään ole kovin toivottavaa, mutta antakaamme se nyt anteeksi. Tämä taitaa olla sellainen tilanne, jossa on palattava monen vuoden takaisiin tapahtumiin, jotta voisimme ymmärtää nykyistä tilannetta.

 

 

Pieni tyttö istuutuu maahan toivoen, ettei kukaan löydä häntä täältä. Muiden seura on taas jälleen kerran käynyt aivan liian sietämättömäksi, joten hän katsoo parhaaksi pysyä mahdollisimman kaukana kaikista. Hän yrittää tasata hengitystään juosten vietetyn matkan jäljiltä, kun vasemmalta kuuluu ääniä. Askeleet lähestyvät häntä sellaisella vauhdilla, ettei tyttö voi olla arvaamatta, kenelle askeleet kuuluvat. Vain yksi ihminen tässä maailmassa olisi valmis juoksemaan hänen luokseen.

"Hei, Rory", kuuluu korkea pojan ääni vasemmalta. Se puhuttelee maassa istuvaa tyttöä tuttavallisesti.

 



 

Tyttö nostaa katseensa ja kohtaa punatukkaisen pojan hymyilevät kasvot. "Löysit minut sitten kuitenkin", hän mutisee värittömällä äänellä. Pojan hymy levenee entisestään, nyt se ulottuu miltei korviin asti. "Tottakai löysin!" hän huudahtaa aivan kuin se olisi täysin ilmeistä. "Kuules Rory, minä löydän sinut ihan mistä tahansa." Sanoista kuvastuva itsevarmuus on miltei käsin kosketeltavaa, mutta se ei siltikään vakuuta tyttöä.

 



 

Poika istuutuu tyynesti maahan, aivan tytön vierelle. "Oletpa sinä suloinen tänään. Oletko laittanut hiuksesi jotenkin eri tavalla, Rory?" hän kysyy, vaikka tietää vastauksen jo valmiiksi. "Neon, älä edes yritä. Tuosta ei ole sinulle mitään hyötyä", tyttö vastaa kylmästi ja pitää punaisten silmiensä katseen tiukasti Neoniksi kutsutussa pojassa. "Ja sitä paitsi nimeni on Roxette. Lempinimet eivät ole tervetulleita." Neon tuhahtaa vastaukseksi.

 

"Sinä se olet sitten tylsä", hän mutisee, mutta äänestä huomaa, ettei hän ole tosissaan. "Minähän vain yritän olla kohtelias." Se ei ole aivan koko totuus. Tämä poika olisi valmis hakemaan vaikka kuun taivaalta ja tarjoilemaan sen lautasella Roxettelle, jos se vain edistäisi jotakin. Mutta ei se edistäisi.

 



 

"Ei sinun kannata edes yrittää, ei tuo auta sinua lainkaan", Roxette kertoo ja sipaisee pojan kasvoja. "Katsos kun minuun ei pysty tekemään vaikutusta, ei, vaikka kuinka haluaisi. Ei tunteeton voi oppia rakastamaan." Neon pudistaa voimakkaasti päätään ja huokaisee syvään. Tämä keskustelu on selkeästikin käyty monesti aiemminkin, ja Neon on silminnähden uupunut väittelemään tästä aiheesta. "Montako kertaa sinulle pitää sanoa, ettei kukaan pysty olemaan tunteeton? Et edes sinä, vaikka kuinka yrittäisit minulle niin väittää", Neon sanoo ja pitää pienen, dramaattisen tauon, "vai onko tämä jokin keino ilmoittaa minulle hyvin epäkorrektisti, ettet pidä minusta tippaakaan?"

 



 

Pieni välähdys käväisee Roxetten silmissä. Neonin sanat eivät selkeästikään miellytä häntä, ja hän nousee ylös osoittaakseen, että on lähdössä eikä halua kuulla enää sanaakaan. "Ihan niin kuin minä muka osaisin tuntea mitään sinua kohtaan", hän kuiskaa hiljaa, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. "En sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan. Neon, minä en tunne mitään sinua kohtaan, en, vaikka kuinka yritän. Ei tämä ollut minun valintani!" Yritys pitää äänenvoimakkuus matalalla ei onnistu, sillä hän miltei huutaa viimeiset sanat.

 

Neonin tahdonvoima on kaikesta huolimatta uskomaton. Hänellä ei ole aikomustakaan välittää Roxetten sanoista. Nyt ei ole aikaa lannistua. "Tiedän, tiedän", hän toteaa kevyesti nousten ylös, "mutta osaatko sinä selittää kaikki yhdessä kokemamme muistot? Olet viettänyt kanssani aikaa enemmän kuin kenenkään muun kanssa täällä. Mistä se johtuu?"

 

 

Ennen kuin Roxette ehtii protestoida, Neon astuu askeleen lähemmäs häntä ja vetää hänet lähelleen. Hän painaa huulensa Roxetten omille, ja kietoo kätensä tämän vyötäisille. Kaikkien yllätykseksi Roxette ei päästäkään irti, ei rimpuile eikä huuda. Hän vastaa suudelmaan, mutta vain hetkellisesti, ikään kuin leikkiäkseen Neonin kanssa - nähdäkseen, mihin hänestä on.

 



 

Roxette irrottautuu Neonista, kääntää tälle selkänsä eikä tee elettäkään selittääkseen käytöstään tälle. "Kuten varmasti huomasit, minusta ei ole siihen", hän kuiskaa hieman surumielisellä äänellä. "Et voi väittää, että olisit pitänyt siitä. Suudelmasta puuttuivat kaikki tunteet." Valitettavasti Neon ei voi kieltää hänen sanojaan, ei, vaikka kuinka haluaisi. Hän huokaisee hiljaa ja kuiskaa: "Minun viimeinen pelini on tänään." Sanat tulevat aivan yllättäen, keskeyttävät Roxetten ajatukset ja saavat hänet pysähtymään. Mitä? Siitäkö tässä olikin kysymys - oliko Neon tullut hänen luokseen sen vuoksi, että tämä on viimeinen kerta, kun he näkevät? Viimeinen peli tarkoittaa peliä, jossa on tarkoitus tulla teloitettavaksi. Nämä ovat Neonin viimeisiä elinminuutteja, Roxette tajuaa kauhukseen. Hän on siis päättänyt tuhlata ne minuun?

 

 



 

Päättäväisyyden liekki palaa Neonin silmissä, kun hän luo katseensa Roxetteen. "Älä siis sano, että olet tunteeton, älä tuhlaa tätä aikaa meidän iänikuiseen kiistaamme", hän sanoo pitäen äänensä vakaana. "Minä en ehkä koskaan pystynyt saamaan sinua omakseni, mutta ikinä ei ole liian myöhäistä", hän jatkaa äänen alkaessa väristä, "joten kiitos kaikesta. Kiitos yhteisistä hetkistä, joka ikisestä sekunnista oli minulle iloa. Kiitos, että sain rakastaa sinua." Sanat saattaisivat kuulostaa jonkun muun korvissa naurettavan dramaattisilta, mutta Neon lausuu ne sellaisella itsevarmuudella, ettei niiden dramaattisuus haittaa. Hän ei ole koskaan elämässään ollut näin tosissaan jonkun asian suhteen, ei koskaan näin varma.

 

Roxette on hiljaa, katsoo eteensä eikä uskalla kohdata Neonin katsetta. Suoraan hänen sisimpäänsä tuijottavat silmät ovat hänelle liikaa. "Selvä", hän kuiskaa, vaikkei se olekaan kelvollinen vastaus. Jos hän osaisi haluta, hän haluaisi vastata kunnollisesti - mutta hän ei osaa. "Olen pahoillani", Roxette lisää tietämättä, mitä sanat tarkoittavat. Hänen sanominaan ne jäävät kaikumaan tyhjinä heidän ympärilleen.

 

~~~~~~~~

 



 

Ja aivan kuten oletettavissa olikin, viimeinen peli todella jäi nimensä mukaisesti Neonin viimeiseksi.

Hänen vielä lämmin ruumiinsa makaa kivetyksellä, mutta sielu on jo ehtinyt jatkaa matkaansa kohti sitä paikkaa, jota yksikään elävä ei koskaan pysty ymmärtämään.

 

Pienet, hennot askeleet lähestyvät kuollutta poikaa, joka ei kykene kuulemaan niitä. Poikaa, joka ei koskaan saanut elämässään mitään haluamaansa, mutta joka kuoli silti tyytyväinen ilme kasvoillaan. Ihminen, joka ei koskaan pyydä liikoja, ja joka keskittyy siihen, mitä hänellä on, on aina onnellinen. Niin Neonkin oli.

 



 

Roxetten kevyet askeleet tavoittavat Neonin, mutta liian myöhään. Eikä sillä muutenkaan olisi ollut merkitystä, sillä Neonia ei olisi voinut pelastaa. "Neon", Roxette kuiskaa pojan nimen ja istuutuu maahan tämän viereen. Hän tuntee sisällään pienen piston, sellaisen, jollaista ei ole koskaan aiemmin tuntenut. Korvissa soivat hänen aiemmat sanansa - "Neon, minä en tunne sinua kohtaan yhtään mitään, en, vaikka kuinka yrittäisin". Kuuluisiko nyt sanoa jotakin? Pyytää anteeksi? Ei. Enää ei ole yhtään sanaa, joka voisi auttaa, sillä poika on jo kuollut. Roxette vain tuijottaa. Tuijottaa tuntematta yhtään mitään.

 

 

~~~~